Galleria Heino
16.3.2013 – 14.4.2013
Maalaus on laulu, jonka lauloin olemisen maku suussani. Olemisen maku, joka on yhtä abstrakti kuin tämä hetki. Kuitenkin tunnen hetken säteilevän painon.
Teosteni aihe on liikkeen illuusio ja ajattelun kuva, vaikka maalausteni esittävä aihe viittaa kuvaan veden pinnasta. Nestemäinen elämä, jota tuuli liikuttaa, rakennettu hymy, valoa ajasta. Naurunpuuska.
Se, mitä näemme, on ratkaisevan tärkeää kokemuksille. Me tunnemme, että minämme on siellä, missä silmämme ovat. Maalaus on käsi, joka tuntee veden vastuksen. Ajattelen veden vartaloa, joka läpinäkyvänä ja ympäristöään peilaavana on samanaikaisesti voimakkaasti aineellinen. Sivelen valuvan värin heijastavalle maalauspinnalle esittämään kuvaa vedestä, valoa hohtavasta pinnasta, josta kuvastuu tekijän ja näkijän mieli. Monta valotusta myöhemmin kuva työntyy esiin itseni ja ajatusteni välistä.
Maalauksissani ehdotan sitä katsetta, joka luodaan rajaa ylittäessä, silloin kun löytämisen riemu tulvahtaa ja kuumentaa kämmenpohjat. Tuttu Saimaan ranta on ollut lummelampeni. Vedenvälkettä ja ukkosta olen tuonut matkalaukussa kotiin kaukaa ja läheltä – löytääkseni kotiovelta sälekaihtimen raidoittaman auringonläikän – yhtä kiehtovan kuin meren aallot. Niiden pohjalta improvisoin maalaukseni ateljeella.
Maalaus on paikka sille kaikkein todellisimmalle elämälle, joka on sanaton, mutta saadessaan muodon tulee tunnistettavammaksi. Polku haarautuu edessäni nopeammin kuin ehdin astua valitsemalleni tielle. Lähden kulkemaan sitä pitkin kuin Walt Whitman runossaan “Song of the Open Road”, vääjäämättömin ja ripein askelin, matkan joka käänteestä iloiten.
Kristiina Uusitalo
