Laulu ajasta – Uudet maalaukset, grafiikan vedokset ja akvarellit esillä Galleria Himmelblaun molemmissa kerroksissa 4.2. – 12.3. 2017

Näyttelyn saatteeksi

Laulu ajasta

Kävelen rantoja pitkin ja näen mitä vesi on tuonut tullessaan. Mistä tulevat rantaan huuhtoutuvat kiehtovat ja kuvottavat kappaleet? Mitä se massa on?
Voin tuskin yksin siivota paljoakaan rantoja. Vain hyvin pieniä kaistaleita saatan saada puhdistetuksi kerrallaan. Mutta samalla kun teen sen, kerään talteen kokonaista kirjastoa itselleni muotojen ja materiaalin ja tekstuurin runsaudesta.
Maalaan sitä, minne luonnonvaroja on talletettu ja missä energiaa vapautuu. Ihmisen tahto värisee elementeissä. Uusissa maalauksissani olemme keskellä kuhisevaa hylätyn paljoutta. Me uimme siinä muovin sopassa, joka kiehuu merissä ja kiertää pitkää kehää ja kertyy rannoille. Syömme sitä. Juomme sitä. Hengitämme sitä. Me siirrämme energiaa, tahtomattamme ja tahallisesti, säästöön ja hukkaan. Luonto tuhlaa – mutta meillä ei ole siihen varaa!
Taivas voi olla vielä sininen mutta joutilaan, tyhjänpäiväisen materiaalin määrä on tukehduttava ympärillämme. Huuhdomme sen viemäristä alas. Hetken se on poissa silmistä, mutta se ei katoa vaan palaa pyörittyään aikansa vesissä ja täytettyään kaatopaikat. Energia ei häviä. Sen muoto voi olla nyt hyödytön, mutta pian se on taas luonamme, osana maata, valoa, vettä ja ruokaa joita välttämättä tarvitsemme. Muovi ei maadu meidän elinaikanamme. Me väsymme ja joudumme jo luopumaan elämästä ennen kuin se väsyy. Sitä on kaiken väristä ja muotoista. Loputon muotojen maailma on riemastuttava. Se on luotu keksimisen ilossa; huolettoman vaurauden tunnossa siinä ei ole säästelty. Eikä siinä ole idean lisäksi mitään hyvää.

Kristiina Uusitalo